Kjell Westön tuore romaani Tritonus on tummasävyinen kertomus musiikin ja ystävyyden voimasta, unettomuudesta ja pimeän pelosta. Samaan aikaan se on syväsukellus musiikin historiaan – tai oikeastaan todella erilaisten musiikkitraditioiden historiaan. Neliosaisessa soittolistasarjassa Kjell Westö avaa romaanin kappaleiden merkitystä kirjalle, ja hänelle itselleen. Sarjan päättävä osa avaa maailman klassisen musiikin sinfonioihin ja musiikkiin täydellä orkesterilla. 

Haluan sanoa tämän vielä kerran: myös tällä soittolistalla – aivan erityisesti tällä soittolistalla – on irrallisia osia teoksista, jotka pitäisi kuunnella kokonaisina, sillä kokonaisuuksiksi ne on luotu. Eihän romaanikirjailijakaan ilahtuisi, jos joku päättäisi lukea vain toisen ja kolmanneksi viimeisen luvun. Mutta olen halunnut saada aikaan vaihtelevan soittolistan, joka ei silti kestä vuorokautta, ja siksi minun on ollut pakko valita maistiaisia ennemmin kuin kokonaisia sinfonioita ja konserttoja.

 

Wolfgang Amadeus Mozart: Klarinettikonsertto A-duuri, II: Adagio

(Wolfgang Meyer, Nikolaus Harnoncourt)

”Tritonuksessa” esiintyy useita musiikkikappaleita joita voisi kutsua romaanin ”tunnussäveliksi”. Tämä on yksi niistä. Se joka on lukenut kirjan, tietää miksi Lindellille on niin tärkeää, että Ravaisten kamarimusiikkipäivillä soitetaan kyseinen adagio.

 

Jean Sibelius: Sinfonia nro 2 D-duuri, I: Allegretto, poco allegro

(Göteborgs symfoniker, Santtu-Matias Rouvali)

Ensimmäinen osa sinfoniasta, jonka esittämistä Brander pohtii ensimmäisenä aamuna vierasmajassaan Ravaisissa. Tämä kerrotaan romaanissakin: Sibeliuksen mielestä D-duuri oli keltainen sävellaji.

 

Gustav Mahler: Sinfonia nro 2 c-molli, ”Ylösnousemussinfonia”

(City of Birmingham Symphony Orchestra, Sir Simon Rattle)

Tässä minun on luovuttava soittolistan jakamis- ja valintaperiaatteista: tätä teosta en pysty pilkkomaan palasiksi.

Mutta jos ette jaksa kuunnella koko sinfoniaa, niin osasta I, Allegro maestoso, löytyy se lyhyt pätkä, jonka Reidar Lindell on kuulevinaan White Stripesin kappaleessa Seven Nation Army. (Kuulostavatko kontrabassot oikeasti Seven Nation Armylta? Eivät, mutta muistuttavat sitä kuitenkin vähän.)

Ja osa IV, ”Urlicht”, on lied, jota Brander pitää yhtenä kauneimmista ja jolla Krista myös kiusaa häntä. Ja pitkä finaali on… niin, kuunnelkaa!

 

Claude Debussy: Faunin iltapäivä

(London Symphony Orchestra, Valeri Gergijev)

“Fauni”, kuten Lindell kutsuu kappaletta kirjassa, on ollut hänen vaimonsa Madeleinen lempikappaleita. Madeleinella oli tapana kuunnella musiikkia olohuoneen sohvalla maaten, yllään vihreä villapaita ja harmaamustaraidalliset villasukat, Lindell muistelee.

Minulla on varhainen muisto matkastani kohti klassista musiikkia, ja se muisto hipaisee myös Debussyä. Kun olin kuusitoistavuotias, rakastuin erääseen luokkatoveriini. Vanhemmillani oli LP-levy jossa Eugène Ormandyn johtama Philadelphian sinfoniaorkesteri esitti lyhyehköjä impressionistisia ja romanttisia kappaleita. Levyn nimi oli Clair de lune, ja sen aloitti mahtipontinen orkesteriversio Debussyn pianokappaleesta. Otin tavakseni käydä joka iltapäivä pitkäkseni vihreäkukalliselle sohvallemme, kuunnella Philadelphia Symphony Orchestraa ja ajatella Häntä. Lempikappaleeni levyltä ei ollut Clair de lune vaan Jules Massenetin Elégie. Rakastuminen meni vähitellen ohi. Mutta ei rakkaus musiikkiin.

 

Benjamin Britten: War Requiem, op. 66

Dies Irae: 2h. Lacrimosa dies illa

Dies Irae: 2i. Move Him into the Sun

(Galina Višnevskaja, Sir Peter Pears, The Bach Choir, London Symphony Orchestra)

Kaksi lyhyttä kappaletta sielunmessusta, jonka kanssa Brander turhaan taistelee marras-ja joulukuussa. Brittenin War Requiem oli tilaustyö, jonka kantaesitys oli Coventryn uudessa katedraalissa keväällä 1962 – vanha katedraali oli tuhoutunut saksalaisten pommihyökkäyksessä sodan aikana. Galina Višnevskaja oli eräs Neuvostoliiton suurista laulajista – kunnes hän ja hänen miehensä, sellisti ja kapellimestari Mstislav Rostropovitš, eivät enää kestäneet poliittista painetta vaan muuttivat USA:han vuonna 1974. Laulaja Peter Pears taas oli Benjamin Brittenin elämänkumppani.

 

Arvo Pärt: Cantus in memoriam Benjamin Britten

(Tapiola Sinfonietta, Jean-Jacques Kantorow)

Monet ihmiset auttoivat minua keskusteluin ja neuvoin ”Tritonusta” kirjoittaessani, ja olen syvästi kiitollinen kaikesta avusta jota sain. Yksi neuvonantajistani oli Mats Engström, Tukholman Kungliga Filharmonikerna -orkesterin eläköitynyt ohjelmajohtaja, ja kun me keskustelimme Branderin repertuaarista, hän ehdotti että antaisin Branderin johtaa teoksen Cantus in memoriam Benjamin Britten samassa konsertissa jossa hän johtaa Brittenin War Requiemin. Se on loistava ohjelmavalinta, Mats sanoi. Uskon sen, minä vastasin, mutta en voi käyttää teosnimeä Cantus in memoriam Benjamin Britten useassa paikassa juoksevassa tekstissä, sen kömpelyys tuhoaisi proosani. Joten kirjaan tuli sen sijaan Fratres. Mutta tässä Cantus saa vihdoin paikkansa.

 

Jean Sibelius: Sinfonia nro 6 d-molli, IV: Allegro molto

(Helsingin kaupunginorkesteri, Paavo Berglund)

Yksi suosikeistani Sibeliuksen sinfonioiden joukossa  – omassa yksityisessä sanastossani se kulkee nimellä hopeinen, mikä häämöttää myös romaanissa. Olen valinnut viimeisen neljännen osan, mutta sinfonia kannattaa tietysti mieluiten kuunnella kokonaan kaikessa suurenmoisuudessaan.

 

Gustav Mahler: Sinfonia nro 5 cis-molli, I: Surumarssi

(Minnesota Orchestra, Osmo Vänskä)

Tämä on se osa Mahlerin viidennessä, joka Branderin mielestä – eikä yksin hänen – kannattelee hiukan epätasaista sinfoniaa. Romaanissa hän johtaa viidennen sinfonian Oslossa ja saa paremmat arvostelut kuin Mahlerin toisesta puoli vuotta aiemmin.

 

Einojuhani Rautavaara: Cantus Arcticus, op. 61, Concerto for Birds and Orchestra, I: Suo

(Royal Scottish National Orchestra, Hannu Lintu)

Eräs kappaleista joita Brander esittää Euroopan-kiertueellaan talvella, kun kaikki sujuu aluksi hiukan paremmin. Olen pitänyt Cantus Arcticuksesta paljon siitä asti kun kuulin sen ensimmäistä kertaa. Ja taas kerran – olisi parempi jos kuuntelisitte koko sävellyksen.

 

Magnus Lindberg: Viulukonsertto nro 1, kolmas osa

(Tapiola Sinfonietta, Pekka Kuusisto, Magnus Lindberg)

Romaanissa Lindbergin ensimmäinen viulukonsertto on viulisti Krista Wacklinin bravuureja. Tässä on vain hillittömän energinen viimeinen osa, myös sen takia, että konserton osat liittyvät niin sulavasti toisiinsa ilman taukoa: vain viimeinen osa päättyy hiljaisuuteen.

 

Henryk Górecki : Sinfonia nro 3, ”Symphony of Sorrowful Songs”, III: Cantabile semplice

(Dawn Upshaw, London Sinfonietta, David Zinman)

Ymmärrän että voi olla hivenen provokatiivista sijoittaa osa Góreckin kolmannesta sinfoniasta heti Magnus Lindbergin viulukonserton osan perään. Jos olen oikein ymmärtänyt, monet Lindbergin, Esa-Pekka Salosen ja Jukka-Pekka Sarasteen sukupolvesta suhtautuivat kriittisesti siihen ”uushengellisyyteen” jota Góreckin ja esimerkiksi Arvo Pärtin katsottiin edustavan. Tämä oli siis silloin kun kaikki olivat kolmekymmentä vuotta nuorempia kuin nyt, enkä tiedä millainen heidän suhtautumisensa on tänään.

Itse olen niin avuton taiteellisissa kiistoissa, etten aina edes ymmärrä mistä niissä on kysymys. Mutta se ei tarkoita että pitäisin kitschistä ja kliseistä. Ongelmana on vain se, ettei ole mitään objektiivista, tieteellistä, yleisesti hyväksyttyä kitschin tai kliseen määritelmää – eikä myöskään laadun. En ikimaailmassa kyseenalaistaisi asiantuntijoiden valtavaa tietomäärää ja kykyä syvällisesti analysoida ja arvottaa sekä musiikkia että sen tulkintaa. (Enkä tietenkään kyseenalaista myöskään kirjallisuudentuntijoiden kykyä arvioida romaaneja, novelleja ja runoja, he ovat tehneet paljon töitä osaamisensa eteen). Mutta tietty määrä – enemmän tai vähemmän – subjektiivisuutta arvioihin aina jää.

Romaanissa Brander on soittanut Góreckin kolmannen Göteborgin sinfoniaorkesterin kanssa ja levytyksestä on tullut menestys. Teos on ollut hänelle tärkeä, ja kun hän hämärässä istuu autossaan Ravaisten Brooklyniksi kutsuttujen vuokratalojen pihalla, sinfonia alkaa kaikua hänen päässään monen vuoden jälkeen ja saa hänet ajattelemaan Krzysztof Kieslowskin vanhaa elokuvadekalogia ihmiskohtaloista kylmän sodan Puolassa. Hänen kollegansa Mikko Kuortti sitä vastoin halveksii Góreckin teosta. Minä olen enemmän Branderin kuin Kuortin kannalla. On niin monta tapaa tehdä hyvää taidetta. Hypnoottinen toisteisuus on yksi tapa: Górecki tuntuu pyrkivän taikuuteen, jota löytyy myös joistakin Pink Floydin  vanhoista kappaleista: kun sointuvaihdos viimein tulee, sen vaikutus on sitä suurempi.

 

Sergei Rahmaninov: Pianokonsertto nro 3 d-molli, op. 30, I: Allegro ma non tanto

(Yuja Wang, Simón Bolívar Symphony Orchestra of Venezuela, Gustavo Dudamel)

Lindell muistaa Madeleinen ostaneen jonkun nuoren ja rohkeasti pukeutuneen naispuolisen pianistin levyn, ja kyseessä on tietysti Yuja Wang. Hänet mainitaan myös myöhemmin romaanissa, kun Brander miettii miten Wang oikein selviää Amsterdamin Concertgebouwin esiintymislavan rapuista huikean korkeilla koroillaan. Olen itse nähnyt ja kuullut Wangin konsertoivan Amsterdamissa, hän tulkitsi Schubertia erittäin hienosti, ja etsin nauhoitusta jossa hän soittaa Schubertin pianoimpromptuja. Mutta en löytänyt sellaista, vaan päädyin tämän Rahmaninovin konserton ensimmäiseen osaan. Myös siksi, että venezuelalaista orkesteria johtaa Gustavo Dudamel, joka hänkin mainitaan romaanissa: ”se Gustav oli menestynyt hyvin maailmassa”.

 

Antonín Dvořák: Sinfonia nro 9 e-molli, ”Uudesta maailmasta”, II: Largo

(New York Philharmonic, Alan Gilbert)

Nyt sujautan röyhkeästi väliin yhden oman suosikkikappaleeni, joka ei soi romaanissa. Rakastan musiikkia jota Dvořák kirjoitti asuessaan ja työskennellessään USA:ssa: hän nappasi vaikutteita amerikkalaisesta kansanmusiikista ja antoi niiden sulautua keskieurooppalaisiin sävelkulkuihin joita oli imenyt itseensä lapsesta asti. Kannattaa kuunnella myös hänen jousikvartettonsa opus 96, ”Amerikkalainen kvartetto”.

 

Jean Sibelius: Sinfonia nro 3 C-duuri, II: Andantino con moto, quasi allegretto

(Radion sinfoniaorkesteri, Jukka-Pekka Saraste)

”Tritonuksen” lopussa on viittaus siihen, että Thomas Brander oli vauvana ehkä maannut kehdossa tai korissa ja kuullut musiikkia, jota vastaan ei pystynyt puolustautumaan, musiikkia joka oli syöpynyt häneen jo silloin ja muovannut myöhemmin hänen elämänsä. Siinä tapauksessa hän on voinut kuulla juuri tämän andantinon.

Romaanin lopussa on myös lastu, jonka Reidar Lindellin vaimo Madeleine on kirjoittanut vähän ennen kuolemaansa. Pieni anekdootti – jonka yritin kirjoittaa jotenkin ”hyvän” ja ”kömpelön” väliltä, sillä on mahdollista että Lindell Madeleinea kaivatessaan muistaa vaimonsa lahjakkaampana kuin tämä olikaan – pohjautuu muistolle, joka kerrottiin minulle muutama vuosi sitten. Haastattelin silloin kauppaneuvos Roger Lindbergin leskeä Britaa, joka oli tuolloin 99-vuotias. Lindbergien kodissa Kuusisaaressa oli vieraillut monia 1900-luvun tunnetuimmista muusikoista – Leonard Bernstein, Isaac Stern, Mstislav Rostropovitš ja Galina Višnevskaja ja lukemattomat muut – ja eräänä syyskuun iltana 1957 vierailija oli Malcolm Sargent, tunnettu englantilainen kapellimestari. Hän johti sinä iltana Sibeliuksen viidennen sinfonian yliopiston juhlasalissa, ja konsertin alussa, Brita Lindberg kertoi, kapellimestarin ympärillä lenteli valkoinen perhonen. Myöhään illalla, kun pieni seurue oli istuutunut illalliselle Kuusisaaren kodissa, puhelin soi ja puhelu tuli Ainolasta: Sibelius oli kuollut muutamaa tuntia aiemmin.

Perhosen tarina on yleisesti tunnettu ja siitä on kirjoitettu muuallakin. Mutta minä en ollut koskaan kuullut sitä vaan otin sen kiitollisena vastaan ja ymppäsin sitten muuttuneessa muodossa romaaniini.

Kuuntele soittolista Spotifyssa.

Lue sarjan aikaisemmat osat:

Musiikkia romaanista Tritonus – Osa 1: Rock, pop ja soul

Musiikkia romaanista Tritonus – Osa 2: Balladeja, juurimusiikkia ja sen sellaista

Musiikkia romaanista Tritonus – Osa 3: Klassista, kamari- ja kuoromusiikkia

 

Tekstit on suomentanut Laura Beck.