Kjell Westön tuore romaani Tritonus on tummasävyinen kertomus musiikin ja ystävyyden voimasta, unettomuudesta ja pimeän pelosta. Samaan aikaan se on syväsukellus musiikin historiaan – tai oikeastaan todella erilaisten musiikkitraditioiden historiaan. Neliosaisessa soittolistasarjassa Kjell Westö avaa romaanin kappaleiden merkitystä kirjalle, ja hänelle itselleen.
Van Morrison: Wild Night (1971)
”Tritonuksessa” Reidar Lindellin coverbändi Rainbow esittää kappaleen Brown-Eyed Girl, joka on Van Morrisonin tunnetuimpia kappaleita. Mutta minä valitsen mieluummin Wild Nightin albumilta Tupelo Honey – se on suosikkikappaleitani Morrisonilta. Martha Reevesillä (yhtyeestä Martha & The Vandellas) on siitä hieno coverversio; se kuullaan klassikkoelokuvan Thelma & Louise soundtrackilla silloin kun Thelma ja Louise ovat lähdössä ja pakkaavat tavaroitaan, ja kaikki henkii odotusta. Sille, joka haluaa kuulla hauskan version Brown-Eyed Girlistä, suosittelen Aki Sirkesalon reggaemaisesti keinuvaa Punatukkaista.
Pharrell Williams: Happy (live-versio) (2013)
Happy-nimisiä kappaleita on paljon, mutta Rainbow esittää keikoillaan juuri tätä. Omasta mielestäni studioversio on hiukan ylituotettu, ja livenä Happy svengaa paremmin – YouTubesta löytyy myös yksi Harlemin Apollo Theatressa kuvattu versio.
Rolling Stones: Happy (1972)
Eräässä keskustelussa Thomas Branderin kanssa Reidar Lindell sanoo, että tanssikapakoissa ja yksityisjuhlissa soittava coverbändi on kuin postmoderni jukeboksi: sen pitää olla valmis soittamaan monen tyylisiä kappaleita useilta eri aikakausilta. Siksi on mahdollista, että tämäkin kuuluu Rainbown ohjelmistoon. Se on Rolling Stonesin suosikkialbumiltani, Exile on Main Street. Kun ajattelee bändin keskeisten jäsenten huumeiden- ja alkoholinkulutusta 1970-luvun alussa, on melkein käsittämätöntä että Stonesit, joiden musisointi oli joskus aika velttoa ja huolimatonta, saivat aikaan tupla-albumin täynnä niin energistä ja vastustamatonta musiikkia.
Otis Redding: Hard to Handle (1968)
Tämän kappaleen ovat tulkinneet uudestaan kaikki, Black Crowesista Toots & The Maytalsiin. Mutta Otis on aina Otis. Maailma menetti paljon musiikkia, kun Beechcraft-lentokone putosi Mononajärveen joulukuussa 1967, Reddingin ollessa vasta 26-vuotias. Postuumisti julkaistu Hard to Handle kuuluu kappaleisiin jotka kuuluttivat uuden genren, funkin, tuloa. Jos haluatte vauhtiin päästyänne kuunnella toisen loistokkaan funk-kappaleen, kokeilkaa James Brownin Cold Sweatia vuodelta 1970.
Louis Armstrong Hot Five: St Louis Blues (1929)
Yksi niistä afroamerikkalaisista artisteista, joiden kuvia roikkuu Siirin Krouvin seinillä. Muistutus siitä missä ja milloin kaikki alkoi. Tämä levytys on tehty New Yorkissa loppukesästä 1929, vain muutamaa kuukautta ennen Wall Streetin romahdusta. Kuunnelkaa kahta kolmea viimeistä kiertoa: niiden kuumeisuutta, hurjuutta, eräänlaista rock’n’rollia vuosikymmeniä ennen Louis Jordania, Rocket 88:aa, Elvistä, Bill Haleytä, Little Richardia ja muita, jotka yleensä saavat markkeerata rock’n’rollin syntyä.
Adele: Rolling in the Deep (2010)
Postmodernin jukeboksin valikoimaan on pakko kuulua jokin Adelen kappale. Oman kokemukseni mukaan Rolling in the Deep on yllättävän vaikea soitettava.
INXS: Need You Tonight (1987)
En ollut koskaan INXS-fani, mutta tämä kappale on tiukka ja kitarariffi hieno.
Derek & The Dominos: Layla (1971)
Kun pohdin mikä riffi tai kuvio epämuodikkaalla ja nostalgisella kitaranörtillä Reidar Lindellillä voisi olla puhelimensa soittoäänenä, päädyin valitsemaan tämän. (Omat brittiläiset suosikkikitaristini tuolta ajalta, jolloin jotkut pitivät Eric Claptonia jumalana, ovat kyllä Peter Green ja Jeff Beck.)
The Clash: Jimmy Jazz (1979)
Kesällä 1981 toimin levymyyjänä aivan kuten nörtit Nick Hornbyn romaanissa Uskollinen äänentoisto, ja minulla oli herätyskellona Clashin albumi London Calling: olin hankkinut ajastimen ja yhdistänyt sen levysoittimeen. Suunnilleen Jimmy Jazzin kohdalla, joka on kolmas raita, minä yleensä vääntäydyin ylös sängystä nauttimaan aamiaista. Se koostui mukillisesta mustaa pikakahvia ja kahdesta vahvasta savukkeesta. Nykyään syön terveellisemmin.
Janis Joplin: Me and Bobby McGee (1970)
Elokuvassa, joka kuvattiin vuonna 1967 Montereyssä, ensimmäisellä oikealla rockfestivaalilla, jossa Joplin, Jimi Hendrix ja Otis Redding tekivät läpimurtonsa, on eräs hieno hetki. Janis, entinen koulukiusattu Port Arthurista Texasista, laulaa Ball and Chainia loputtomiin venyttäen, ja kamera näyttää miten Mama Cass Elliot, Mamasin & Papasin laulaja, istuu nurmikolla suu auki kuunnellen. Katsoja ei kuule mitä Elliot sanoo, mutta näkee huulten muodostaman sanan: ”Vau!”
Minulle taustabändi Full Tilt Boogie Bandin ”härkärynnäkkö” Me and Bobby McGeen lopussa on aina musiikin keinoin kuvastanut 1960-luvun vapaudenkaipuun hienoja puolia: elämäniloa ja pyrkimystä rikkoa kaikki rajat. Mutta se oli jo mennyt totaalisesti metsään. Joplin kuoli huumeiden yliannostukseen vain viikkoja legendaarisen kappaleen levyttämisen jälkeen.
Bruce Springsteen: 10th Avenue Freeze-Out (liveversio, 1975-85)
“Tritonuksessa” käy ilmi, että Reidar Lindell ja hänen serkkunsa Jocke Källman ovat nuoruusvuosinaan kuunnelleet kaiken ”mitä Springsteen oli ehtinyt julkaista”. Mietin miten saisin ilmaistua että Springsteen on todellakin sen arvoinen, ja silloin muistin tämän konserttitaltioinnin, kotikentältä New Jerseyn East Rutherfordista vuodelta 1984. Max Weinbergin rumpujen kimmokkuus! The Miami Horns! Ja loppunousu!
Ja jos tahdotte kuulla yli kaksikymmentä vuotta vanhempaa Springsteeniä, jolla on kaikki soittamisen ilo tallella, kuunnelkaa roots-albumi The Seeger Sessions vuodelta 2006, ja sieltä esimerkiksi Jesse James, Pay Me My Money Down tai Mrs McGrath. Kaikki nauhoitettu livenä Springsteenin ranchilla New Jerseyssä, torvisektio eteisessä ja loput bändistä olohuoneessa.
Dire Straits: Tunnel of Love (1980)
Reidar Lindell muistelee, miten hänen vaimollaan Madeleinella oli tapana tiedustella ystävällisesti mutta ironisesti, kuinka pitkään oikein voi tauotta harjoitella Money for Nothingin riffiä. Minä pidin paljon varhaisesta Dire Straits -albumista Making Movies, eniten siksi, että bändi oli saanut avukseen Bruce Springsteenin pianistin Roy Bittanin, ja Bittanin melodinen soitto antoi Dire Straitsin melko yksinkertaiselle musiikille syvempää kaikupohjaa. Ruotsalainen Lydia Sandgren, jonka äskettäin julkaistu esikoisromaani Samlade verk on saanut ylistäviä arvosteluja, kertoo haastatteluissa, miten tärkeää Roy Bittanin pianonsoitto on hänelle ollut. Olen pannut tämän merkille aiemminkin: romaanikirjailijoilla on usein erikoisia ja arvoituksellisia kiinnostuksenkohteita.
Youssou N’Dour & Super Étoile de Dakar: Bitim Rew (1988)
Kun Reidar puhuu videopuhelua tyttärensä Majan kanssa, tämä on Dakarissa ja lähdössä ulos tanssimaan ystävänsä Sandyn kanssa. Ostin Immigrés-albumin aivan sattumalta Digeliuksen levykaupasta Helsingistä joskus yhdeksänkymmentäluvun alussa. Kun kuuntelin levyä ensimmäistä kertaa, melkein puhkesin ilonkyyneliin kun olin löytänyt sellaista musiikkia. Kaikki kunnia Seven Secondsille, mutta olen edelleen sitä mieltä, että tässä N’Dour on parhaimmillaan.
Joy Division: Love Will Tear Us Apart (1980)
Tätä soitetaan bileissä Rajakylässä sinä iltana, kun Reidar Lindell tapaa tulevan vaimonsa Madeleinen. Muistan miten eräs kaverini haki Joy Divisionin postuumin livealbumin Still Lontoosta marraskuussa 1982. Musiikin synkkä voima oli niin suurta että levyä oli miltei mahdoton kuunnella, varsinkin syksyllä sateen kastelemassa ja sumuisessa Helsingissä.
White Stripes: Seven Nation Army (2003)
Riffi, jonka Lindell uskoo kuulevansa kun hän kuuntelee Branderin kanssa Gustav Mahlerin toisen sinfonian ensimmäistä osaa. Olen joskus pohtinut miltä säveltäjästä mahtaa tuntua, jos hänen kirjoittamastaan kappaleesta on tullut viisu jota humalaiset jalkapallofanit mielellään hoilottavat?
Iggy Pop: Lust for Life (1977)
James Osterbergin ja David Jonesin kumppanuuden ehkä hienoin hedelmä 1970-luvun Berliinistä. Miksaus on upea, raskaat rummut ja rosoinen kitara sen alla. Kannattaa myös katsoa kun Iggy Pop esittää kappaleen Jools Hollandin tv-ohjelmassa niin myöhään kuin vuonna 2018, tukenaan kitaristi Josh Homme Queens of the Stone Agesta ja Arctic Monkeysin rumpali Matt Helders.
Spencer Davis Group: Gimme Some Lovin’ (1966)
Tämä on kuulemma kirjoitettu puolessa tunnissa eräänä aamupäivänä lontoolaisessa musiikkistudiossa. Kappale rakentuu rockhistorian ehkä käänteentekevimmän urkuriffin varaan: soundi on ajalle raaka ja karkea ja urut ovat miksauksessa etualalla. Spencer Davis Groupin kosketinsoittaja ja laulaja Steve Winwood oli vasta 18 kun Gimme Some Lovin’ kirjoitettiin ja levytettiin. ”Tritonuksessa” riffin soittavat sekä Jocke Källman että Jonas Albelin.
Pointer Sisters: Fire (1978)
Bruce Springsteen kirjoitti Firen keväällä 1977 ja toivoi että Elvis Presley levyttäisi sen. Hän lähetti Elvikselle demon, mutta tämä kuoli ennen kuin ehti ottaa siihen kantaa. Rainbown harjoituksissa Jonas Albelin ”kompastuu” juuri tässä kappaleessa: säkeistö on rytmillisesti mutkikas, mikä ei ole aivan tavallista näin suoraviivaisissa popkappaleissa.
Stevie Wonder: Superstition (1972)
Klassisista riffeistä puheen ollen (vrt. Gimme Some Lovin’).Tämän on vain pakko olla mukana.
Raphael Saadiq: Big Easy (2008)
Itse asiassa Rainbow soittaa heinäkuisissa harjoituksissaan kappaleen ”Let’s Take a Walk” samalta albumilta (The Way I See It). Mutta minä pidän enemmän tästä.
Muddy Waters: Got My Mojo Working (Legacy, live-esitys, ajankohta tuntematon)
Lukemattomat artistit ovat tulkinneet “Mojon”. Jotkut versiot svengaavat ja jotkut eivät; tämä kuuluu mielestäni onnistuneisiin. Reidar Lindell yrittää ”Tritonuksessa” ymmärtää Thomas Branderin selostuksia 1900-luvun alun Wienin kulttuurista ajattelemalla millaista Watersin ja Robert Johnsonin kaltaisilla bluesmuusikoilla oli lapsina Amerikan etelävaltioissa. Se ei ihan toimi.
Tässä linkki Tritonus 1 -soittolistaan.
Lue myös sarjan seuraavat osat:
Musiikkia romaanista Tritonus – Osa 2: Balladeja, juurimusiikkia ja sen sellaista
Musiikkia romaanista Tritonus – Osa 3: Klassista, kamari- ja kuoromusiikkia
Tekstit suomentanut Laura Beck
