Kjell Westön tuore romaani Tritonus on tummasävyinen kertomus musiikin ja ystävyyden voimasta, unettomuudesta ja pimeän pelosta. Samaan aikaan se on syväsukellus musiikin historiaan – tai oikeastaan todella erilaisten musiikkitraditioiden historiaan. Neliosaisessa soittolistasarjassa Kjell Westö avaa romaanin kappaleiden merkitystä kirjalle, ja hänelle itselleen. Toinen osa keskittyy balladeihin, juurimusiikkiin ja sen sellaisiin.
The Waterboys: Fisherman’s Blues (1988)
Jos valitsen laulun säkeistön romaanin motoksi, laulu on minulle tärkeä. Mutta en ollut koskaan mikään suuri Waterboys-fani. Tästä albumista minä pidin, koska Mike Scott ja kumppanit luopuivat juhlallisista, Simple Mindsilta ja U2:lta vaikutteita saaneista 1980-luvun sävelkuluista ja lähestyivät irlantilaista ja skotlantilaista kansanmusiikkia ja muita vanhempia genrejä. Record Collector -lehti kirjoitti, että albumin kahdella otolla tallennettu nimikappale oli ”täydellinen ja ajaton”. Olen samaa mieltä. Ja ne sanat!
The Impressions: People Get Ready (1965)
En ole laatinut Rainbown tai Thomas Branderin repertuaaria omista lempikappaleistani. Päinvastoin: olen vältellyt monia omia suosikkejani, sillä haluan pitää ne itselläni. Rainbowlle olen yksinkertaisesti valinnut kappaleita, joita tiedän tai kuvittelen sentapaisen bändin soittavan. (Ja vaikka Brander ja hänen kapellimestariystävänsä katsovat Rainbowta nenäänsä pitkin, bändi ei voi olla aivan surkea: monet kappaleista edellyttävät jonkinasteista soittamisen ja laulamisen taitoa.)
Tässä olen kuitenkin ottanut mukaan yhden suosikeistani. Rakastan tätä kappaletta ja ihailen edesmennyttä Curtis Mayfieldiä niin kitaristina kuin lauluntekijänä.
Stan Getz & João Gilberto: Desafinado (1964)
Reidar Lindell kuulee espanjaa puhuvien rakennusmiesten soittavan naapuritontilla radiosta salsaa, ja miettii pitäisikö hänen coverbändinsä Rainbown soittaa jotain Antonio Carlos Jobimilta. Olen aina pitänyt Desafinadosta enemmän kuin Garota de Ipanemasta. Desafinado tarkoittaa suunnilleen ”epävireessä”, ja joidenkin lähteiden mukaan laulun mutkikas melodia ja soinnutus olivat vastaus erääseen arvosteluun, jonka mukaan bossanova oli ”uusi musiikkityyli laulajille, jotka eivät osaa laulaa”.
Kris Kristofferson: Help Me Make It Through the Night (1970)
Kris Kristoffersonista voi sanoa, ettei hän ole kovin hyvä sen enempää laulamaan kuin soittamaankaan. Mutta millaisia kappaleita hän onkaan kirjoittanut! – Me and Bobby McGee, For the Good Times, Sunday Morning Coming Down ja sitten tämä. Olen ihaillut myös Kristoffersonin rohkeutta esittää hankalia mielipiteitä muun muassa USA:n sotapolitiikasta. YouTubessa oli pitkään pätkä vanhasta amerikkalaisesta tv-showsta, jossa Rita Coolidge ja Kristofferson lauloivat Help Me Make It Through the Night ja näyttivät niin toivottoman rakastuneilta, että katsoja halusi huutaa ”stop pretending to sing and get a room for fuck’s sake”. Video on valitettavasti nyt poistettu.
Willie Nelson: On the Road Again (1980)
Thomas Brander kuulee tämän countryklassikon Rainbown lokakuisella keikalla Siirin Krouvissa tietämättä ollenkaan kenen kappale se on.
Eva Dahlgren: Vem tänder stjärnorna (1991)
Tämä on Rainbown viimeinen ekstra lokakuun keikalla Siirin Krouvissa. Olen pitänyt Eva Dahlgrenin musiikista jo kauan. Kappale Sår albumilta Tvillingskäl oli minulle tärkeä jo kaksikymppisenä. Eräässä kuusikymmenvuotishaastattelussa äskettäin Dahlgren sanoi, että jotkut hänen 1980-luvun levyistään tuntuvat hänestä nyt liian tuotetuilta. Olen samaa mieltä, monet artistit antoivat ylituottaa levyjään kahdeksankymmentäluvulla; ehkä se johtui ihastuksesta kaikkeen uuteen teknologiaan, jota oli yhtäkkiä tarjolla. Mutta Vem tänder stjärnorna on varhaista yhdeksänkymmentälukua ja täydellinen.
Roger Whittaker: Mamy Blue (1971)
Tästä kappaleesta Thomas Branderilla on todennäköisesti hämäriä muistoja. Sitä on voitu esimerkiksi soittaa kun hän ja hänen velipuolensa Gustav ovat istuneet auton takapenkillä matkalla perheen vuokratulle kesämökille Raitioon.
Melanie Safka: Look What They’ve Done to My Song, Ma (1970)
Ja tämän Brander on luultavasti kuullut seistessään isoveljensä Gustavin huoneen oven takana salakuuntelemassa.
Bette Midler: The Rose (1979)
Samannimisestä elokuvasta, Amanda McBroomin kirjoittama hunajainen balladi. Häpeilemättömän pateettinen, joidenkin mielestä epäilemättä silkkaa siirappia. Mutta Rainbown kaltaisen postmodernin jukeboksin on kuitenkin tarjottava väkeviä hitaita illan päätteeksi. Ja minä olen aina ollut heikkona tähän.
Tim Hardin: How Can We Hang On to a Dream (1966)
Monet piirteet Tim Hardinin elämässä olivat tyypillisiä 1960-luvun nuorille. Sodanjälkeiset tunnelmat, viihtymättömyys lapsuudenkodissa, oikukas luonne, varhainen tutustuminen huumeisiin ja myöhemmin jääminen niihin koukkuun. Hardin oli hieno lauluntekijä, joka ei itse koskaan lyönyt läpi laulajana – muut saivat hittejä hänen kappaleistaan, muun muassa Rod Stewart ja Johnny Cash. Misty Roses, joka romaanissa virtaa Siirin Krouvin vahvistimista, on hieno sekin, mutta minulle How Can We Hang On to a Dream on Hardinin mestariteos: kaksi minuuttia kiteytynyttä kauneutta balladin muodossa. Kappale oli myös Patti Smithin ja Robert Mapplethorpen rakkauslaulu heidän asuessaan ala-Manhattanilla ennen kuin Mapplethorpe löysi homoseksuaalisuutensa.
Emmylou Harris: Boulder to Birmingham (1975) Where Will I Be? (1995)
Rakkauteni Emmylou Harrisin musiikkiin syttyi sinä talvena kun olin saanut ajokortin ja lainasin joskus faijan autoa ajaakseni tyttöystäväni luo, joka asui toisella puolella Helsinkiä. Isän Peugeotissa oli Emmyloun kasetti, ja hänen äänensä on seurannut minua siitä asti. ”Boulder to Birmingham” on kirjoitettu varhain kuolleen Gram Parsonsin ja Harrisin musiikillisen kumppanuuden muistoksi. Ja Where Will I Be? on fantastiselta Wrecking Ball -albumilta, jonka tuottajaksi Harris otti kanadalaisen Daniel Lanoisin ja melkein viisikymppisenä uudisti soundinsa täysin.
Billie Holiday: Lover Man (1944)
Toista Billie Holidayn äänen kaltaista ei ole. Säestin Lover Mania eräässä bändissä kun olin kahdenkymmenenviiden ja kolmenkymmenen välillä. En ollut siihen aikaan tarpeeksi taitava soittamaan kappaletta. En ole sitä vieläkään.
Nick Cave ja Kylie Minogue: Where the Wild Roses Grow (1995)
Tämä on ollut Reidar Lindellin vaimon lempikappaleita ja Lindell unelmoi soittavansa sitä Rainbown kanssa. En ole mikään Cave-fani, mutta albumi Murder Ballads (jolla Where the Wild Roses Grow on) on hieno, kuten myös The Boatman’s Call 2000-luvun alusta.
Freddie Wadling: Den blomstertid nu kommer (levytysvuosi tuntematon)
Jos tämä laulu on mukana, esittäjän on oltava Freddie.
Sara Groves: Abide with Me
Kesäkuussa Ravaisissa vietetään koulun kevätjuhlien lisäksi hautajaisia. Kirkossa lauletaan Oi Herra luoksein jää, ja Brander kertoo Lindellille että Mahler mahdollisesti pihisti virrestä melodianpätkän yhdeksänteen sinfoniaansa.
Mahalia Jackson: I’m on my Way (live-esitys, Newport, 1958)
Madeleine, Reidar Lindellin vaimo, piti ilmeisesti paljon gospeleista. Tämä levytys on Newportin jazzfestivaaleilta vuonna 1958. Mahaliaa säestävän pianistin nimi oli Mildred Falls, ja he esiintyivät yhdessä yli kaksikymmentä vuotta. Jos haluatte kuulla ja nähdä vielä toisenkin naisen, joka irrotteli samoihin aikoihin, menkää YouTubeen ja katsokaa miten Sister Rosetta Tharpe soittaa tv-studiossa sähkökitaralla Up Above My Head joskus vuoden 1960 kieppeillä.
Django Reinhardt: Nuages (1940)
Yksi Thomas Branderin onnellisista muistoista viime vuosilta on se, kun hän itse, hänen poikansa Vinnie ja Krista Wacklin soittavat yhdessä tämän kappaleen eräänä jouluna.
Odetta: Don’t Think Twice, It’s All Right (1965)
Taas gospelosastoa. Odetta tekee tämän kappaleen omalla tavallaan, ja mielestäni todella kauniisti.
Glen Campbell: Galveston (1969)
”Tritonuksessa” Reidar Lindellin noloja nautintoja on hänen rakkautensa Glen Campbellin musiikkiin. Siinä olemme vähän samanlaisia. Kirjassa mainittu Sioux Fallsin konserttiversio on katsottavissa YouTubesta. Ja sille, jolta on mennyt ohi Lindellin ja Branderin kesäyönä käymään humalaiseen keskusteluun sisältyvä viittaus; The Wrecking Crew oli kuusikymmenluvun Los Angelesissa joukko huipputason studiomuusikkoja, jotka soittavat lukemattomilla Beach Boysien, Sonnyn ja Cherin ynnä muiden hiteillä. Ja Glen Campbell osasi todellakin tehdä kitaralla melkein mitä vain.
Astrud Gilberto: Trains and Boats and Planes (1970)
Tämä kuuluu Niko Sjöblomin tanssikapakan, Siirin Krouvin, vahvistimista aatonaattona Rainbown onnistuneen keikan jälkeen.
Roberta Flack: Hey, That’s No Way to Say Goodbye (1969)
Sanat your hair upon the pillow like a sleepy golden storm, jotka Reidar Lindell yhdistää sekä Annette Talvioon että kuolleeseen vaimoonsa Madeleineen, ovat tästä Cohenin laulusta. Roberta Flackin esikoisalbumi First Take sisältää useita helmiä, esimerkiksi hänen kauniin tulkintansa Ewan McCollin kappaleesta First Time Ever I Saw Your Face.
Nationalteatern: Bara om min älskade väntar (1978)
Totta Näslund: Early Morning Rain (2002)
“Tritonuksessa” Brander toteaa Lindellin soittaneen ”skånelaisia Dylan-tulkintoja” heidän yhteisen musiikki- ja ryyppyiltansa aikana. Totta Näslund, joka laulaa rockyhtye ja teatteriryhmä Nationalteaternin säestyksellä tällä versiolla kappaleesta ”Tomorrow is a Long Time”, syntyi Pohjois-Ruotsin Sandvikenissä, varttui Örnsköldsvikissä ja vaikutti Göteborgissa, mutta haluan silti soittaa juuri tämän tulkinnan. Ja jotta kaikki ymmärtäisivät miten hyvä Totta oli, lisään vielä kappaleen Early Morning Rain, jonka hän esittää paremmin kuin kukaan muu jota olen kuullut. Hattu päästä.
Siirry kuuntelemaan soittolistaa Spotifyssa.
Lue myös sarjan seuraavat osat:
Musiikkia romaanista Tritonus – Osa 3: Klassista, kamari- ja kuoromusiikkia
Tekstit on suomentanut Laura Beck.
