In English

Sirpa Kähkösen Graniittimies on Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokas

Sirpa KähkönenPalkinnonjakotilaisuus järjestetään Pohjoismaiden neuvoston istunnon yhteydessä Kööpenhaminassa 1. marraskuuta 2016.

Palkintolautakunta toteaa Kähkösen romaanista:

Täynnä tulevaisuudenuskoa Klara ja Ilja jättävät kaiken, jopa suomalaiset nimensä, ja hiihtävät kuudensadan kilometrin matkan utopian porteille. Nuori aviopari tahtoo olla mukana rakentamassa uutta vapaata ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa. On vuosi 1922 Petrogradissa.

Suomen sisällissodan jälkeisinä vuosina tuhannet kommunistit loikkasivat tai kyyditettiin Neuvostoliittoon. Työväen onnelan sijasta itärajan takana odotti ankara selviytymistaistelu puutteessa ja kurjuudessa, lopulta Stalinin vainot ja monesti kuolema kansanvihollisena. Unelmat murskaantuivat, eikä punaisilla idealisteilla lopulta ollut kotimaata missään.

Sirpa Kähkönen tuntee ajanjakson kuin omat taskunsa – tai isoisänsä taskut, sillä sukuhistoria on romaanin yksi loimilanka – mutta historiantuntemus on vasta taustaa tälle koskettavalle ja syvän humaanille kirjalliselle kudelmalle, joka nostaa näkyviin kansakunnan marginaaliin lakaistuja kohtaloita ja puhaltaa eloon kokonaisen kadonneen kaupungin.

Kähkönen itse kutsuu ”androtoopeiksi” menneisyyden ystäväpiirejä, joiden kohtalot lihallistavat historian käänteitä. Ja mikä seurue Petrogradin ystäväpiiri onkaan! Opportunistinen Tom, nuori sirkustähti Shura, aistikas Jelena, liikemies Henrik, lahjakas Galkin – ja Iljan pikkuveli Lavr, joka katsoo totuutta silmiin ja loikkaa takaisin Suomeen. Ja ennen muuta ovat Ilon sepät, lukemattomat orvot ja rikkinäiset katulapset, joista Genjan ja Dunjan Klara ottaa omiksi lapsikseen. Tämän ystäväpiirin kautta Kähkönen avaa ihmisen kokoisen näkökulman kommunistisen koneiston rattaisiin ja näyttää samalla, kuinka helppoa on ummistaa silmät – ja kuinka hidasta ja tuskallista ne avata.

Graniittimies on paljolti Klaran ja katulasten tarina. Siinä missä Ilja, kunnon bolshevikki, istuu valtion laatalla varustetussa nojatuolissaan, Klara katselee yhteiskuntaa toiselta tasolta ja näkee enemmän ja terävämmin. Niukkuuden keskellä hän ylläpitää kiintopistettä lasten elämässä: on soppakeittiöitä, voimistelua, työharjoittelua, paraatiohjelmien valmistelua. ”Joskus minä melkein uskon siihen”, Shuran papa sanoo Klaralle. ”Että voisi olla mahdollista rakentaa pientä utopiaa. Te olette sitä pientä, Klara. Te olette käytäntöä.” Ja Klara vastaa: ”Mitä muuta on olemassakaan kuin pientä?” Klaransa tavoin Kähkönen tunnistaa pienen ja arkisen symboliarvon ja merkityksen suhteessa suuriin aatteisiin ja rakenteisiin.

Graniittimiehen kieli on eloisaa ja visuaalista, ja siinä on viehättävä häivähdys menneiden päivien klangia. Aluksi Klara puhuu kuin todistaja jälkipolville ensin Petrogradin, sitten Leningradin vuosista. Kolmannessa luvussa tapaamme ystävät Skatshkin tolstoilaisissa lavasteissa, ja nyt kertoja on ulkopuolinen. Neljäs luku – sydäntäsärkevän lohduton kooda – murskaa utopian toivonkipinätkin. Viidennessä seistään raunioilla.

Kun utopia alkaa luhistua, kansalliseläin karhu karkaa sirkuksesta ja ui rautariimu kaulassaan pitkin ihanasti heijastelevaa mutta haisevaa kanavaa, jonka saasta nousee kaduille ja kellareihin, katulasten pesäpaikkoihin ja myös Klaran ja Iljan ikkunattomaan pannuhuonekotiin.

Lenin kuolee, Petrogradista tulee Leningrad ja suomalaisista utopian rakentajista vihollisia. Katulasten luottamus petetään, ihmisiä katoaa, paperit ja muistot poltetaan. Kun puhdistuksen aallot lyövät yli kaupungin, itsekkyys ja petollisuus korvaavat lopunkin uhrimielen ja ideologian.

Pitkään Klara jaksaa uskoa mahdottomaan mutta kun Thomas Moren kielletty teos löytää toistamiseen tien hänen sairasvuoteelleen, ei uskoa ole paljon jäljellä, ja Klaran yksinkertainen lausahdus sanoo kaiken: ”Se karkaa meiltä.”

Sirpa Kähkönen on palkittu prosaisti, joka tunnetaan monista Suomen lähihistorian kipeitä vuosia avaavista teoksistaan. Graniittimies oli vuoden 2014 Finlandia-palkintoehdokas.

Arkisto